Hei kaikki jotka ootte lukeneet tätä blogia. Toivottavasti ei oo jääny kaikkein paskimmat jutut mieleen. Mutta kirjoitan nykyään uutta blogia nimeltä Nikon uudet kujeet. Se löytyy kans täältä vuodatuksesta. Poistan tämän blogin kokonaan täältä koska olen tehnyt somessa uudet käyttäjätunnukset joka paikkaan. Jos jaksaa lukea mun juttuja niin uudesta blogista. Siellä ei tule olemaan mitään raivoamista ainakaan. Kiitos kaikille. 

Yhdessä lääkäripaperissa lukee minusta näin: "Transsukupuoliseksi itsensä kokeva nainen, joka kokee itsensä mieheksi." 

On aika pelottavaa "sairastaa" transsukupuolisuutta, kun ihan tavalliset lääkärit ei tiedä edes termejä oikein. Pelkästään se lisää epäluuloisuutta myös hoitavaa henkilökuntaa kohtaan. Lääkärille on ihan ilmiselvästi jäänyt minusta kolmenlaista erilaista kuvaa, hänelle on jäänyt mieleen kolme asiaa: transsukupuolisuus, mies ja nainen. 

Monet ajattelevat että olisi parempi sanoa näin: "naisen kehossa oleva, mutta identiteetiltään mies sanoo olevansa transsukupuolinen."

Puhutaan aina että on "naisen keho." Minun identiteettini on miehen, joten kehoni ei voi olla kenenkään naisen keho, koska se on minun oma kehoni. Se on vain naisille tyypillinen keho ja miehelle epätyypillinen keho. 

Oikea tapa muotoilla asia on näin: "Transsukupuolinen mies." Piste. Tuo lause pitää sisällään myös sen tiedon, minkälainen kehoni on. Toinen asia miten sen olisi voinut muotoilla oikein: "Henkilö, joka kokee sukupuoliristiriitaa."

Ja miksi edes pitää missään lukea siitä, minkälainen kehoni on. Se ei liity millään tavalla asiaan. En ole nainen joka on transsukupuolinen, olen mies joka on transsukupuolinen. Olen miehelle epätyypillisessä kehossa elävä mies.

Paperissa oli kooste siitä mitä kaikkea on läpi käyty vastaanotolla ja lääkärin ja psykiatrin omia arvioita minusta. Siellä luki näin: "Aggression tunne, ärtynyt. Toisaalta rauhoittuu hyvin keskustelussa." 

Tottakai minä rauhoitun keskustelussa. Minä rauhoitun aina jos tunnen että mua kuunnellaan, eikä pidetä vain mielenvikaisena. Mä rauhoitun niin paljon kun joku osoittaa sen että haluaa auttaa, eikä syyllistä. Mä rauhoitun ihan hirveästi siitä jos joku uskaltaa mun vihanpuuskasta ja synkistä ajatuksista huolimatta kuitenkin kuunnella. Eniten olen vihannut ja pelännyt juuri sitä, että mua aletaan pitää mielisairaana. Ensimmäisen kerran elämässäni mä tunnen että minua on kuunneltu, että kaikki mitä mä puhun, ilmaisen ja olen, otetaan vakavasti. Ja se kun itse pystyy kertomaan miltä tuntuu, mun tuntemuksia on osittain ymmärrettykkin. Mä voin ihan oikeasti luottaa ihmisiin siinä, ettei kukaan ole minua pakkopaidassa viemässä mihinkään. Tuntemukset mitä mulla on transsukupuolisuuteen liittyen, ne liittyvät siihen taudinkuvaan. Ihan siinä missä flunssaan voi liittyä kurkkukipu. 

Osaan suhtautua itse fiksummin nykyään tähän transsukupuolisuuteen. Kun on niin moni asia selvinnyt, niin moni asia selittyy sillä. Pääasia tässä on se, ettei minun tarvitse olla yksin. Mä olen ollut kaapista ulostulon aikaan ihan älyttömän haavoittuvassa tilassa.

Mutta tuo keskustelu, sillä on saatu niin monta vyyhtiä selvitettyä ja minun oloa parannettua. Minä en ikinä niitä unohda jotka on mua kuunnelleet kaikesta huolimatta. Minä en niitä unohda joilla on kärsivällisyyttä minua kohtaan ollut. En unohda niitä jotka eivät pelkää ja kaihda minua. Itse tiedän nyt paremmin että miten suhtautua mihinkin tuntemukseen mitä mulle itselle tulee. Eivät ne kaikki ole niin hirveän vakavia. Niistä kyllä selviää. Mutta yksin ei saa jäädä. Se on asia mikä kasvattaa vain vihaa ja epäluuloa. 

Kyllä mä olen päässyt eroon esimerkiksi väkivallan tai koston ajattelusta. Niitä on ollut paljon. Niitä on ollut ihan yksityiskohtaista suunnittelua myöten. Mä olen kuitenkin ollut aina empatiakykyinen enkä usko että ikinä voisin käytännössä kenellekkään mitään tehdä. Joskus mä olen toivonut että pystyisin tekemään pahaa, että pystyisin olemaan kova kuin kivi.

Mutta jos en olisi alkanut olla se kuka olen, tilanne olisi aivan taatusti jossain vaiheessa mennyt pahemmaksi. Jos en olisi jatkuvasti ollut aktiivinen, pyrkinyt selvittämään kuka olen ja miksi tunnen niinkuin tunnen. Ja se on ollut ihan keinolla millä hyvänsä. Ei kukaan ole mulle tullut sanomaan että kuka olen. Itse se pitää itsensä löytää, jokaisen käytävä se tie vaikka se olisi kuin itse helvetin esikartano. Kyllä mä olen ollut hukkumaisillani lapsuudessa ja nuoruudessa, eikä minua kukaan sieltä ole ollut ylös nostamassa. Päinvastoin jos mä olen huutanut apua (tavalla tai toisella), mua on syyllistetty. Se on viesti: huku vain. Kukaan ei piittaa. 

Ei sinua pelasteta, ei sinua auteta. Sinua autetaan vasta sitten kun suostut olemaan jotain muuta. Muussa tapauksessa, keuhkosi ovat niin arvottomat että saavatkin täyttyä vedellä.

Melkoiset kamppailut on pään sisällä ollut, etten ole uskonut tätä mulle välitettyä viestiä. 

Oikeat sanat ja termit. Ilman niitä en olisi tässä. Olen itse pitkän matkan uimari ja selvinnyt rannalle asti. Ei tarvitse pelastusveneen kuljettajankaan pelätä mun kohtaamista. En ole kuolleista noussut haamu. Enkä ole tullut kostamaan. Olen vahvempi, olen rikkaampi, olen edelleen empatiakykyinen. Olen rakentanut itse, omin käsin itselleni veneen ja lähden uudelleen vesille. Minkäs sille voi jos aallokko kutsuu.

Mä muistan että mä monta kertaa pienenä kun oli joku tilanne että joku vaikka on luullut tuntevansa mut tai tietävänsä mikä minua kiinnostaa, mä olen ajatellut vain mielessäni että TE ETTE TIEDÄ! Sellainen viha sieltä tuli useaan otteeseen, enkä koskaan ilmaissut sitä ulospäin. Mä olen tsempannut itseäni vaikeissa tilanteissa. Mä olen kuitenkin pohjimmiltani ajatellut että pidän sen oman linjani ja pidän sen miltä musta sisällä tuntuu. Ei kai sitä voi olla pitämättä, jos on sellainen. Mutta olen lohduttautunut tuolla, että muut eivät vain tiedä. Olen ollut surullinen siitä etteivät muut tiedä, surullinen siitä etten osaa näyttää sitä. Olen ajatellut myös että kaikki saavat vielä nähdä. En minä ole sitä sanoiksi osannut pukea itselleni, että mitä kaikki saavat nähdä. Mutta on vain ollut sellainen olo. Olen kantanut myrskyä sisälläni, ja miten muut analysoivat mua? Kiltti, rauhallinen, arka, hiljainen. Arvatkaapa suututtiko? Olisi pikkasen ollut sanottavaa. Eikä kiinnostanu yhtään tulla luonnehdituksi kiltiksi. Se on kun ei ole uskaltanut päästää ittiään irti. 

Mitä ihmisille tulee mieleen sanasta transsukupuolinen? Monelle saattaa heti ensimmäisenä tulla mieleen leikkaukset ja niistä johtuvat ulkonäön muutokset, sekä hormonit. Leikkaukset ja hormonit ovat oikeasti vasta sitten se "lopullinen" ulkoinen muutos. Ihmisten on helpompi käsittää se, koska sen näkee silmillä. Silmillä ei näe henkistä muutosta joka tapahtuu mielelle. Ne ihmiset ketkä mun kanssa on olleet tekemisissä, aistivat sen henkisen muutoksen ja identiteetin kasvun. Ja kyllä se ulkonäkö ja habitus pikkasen muuttuu siinä samalla. Ihmiset herkästi kauhistelevat sitä, että miten joku voi mennä "leikkelemään itseään." Ei se ole mitään leikkelyä, se on korjausta. Ja siinä ei ole mitään hämärää, siinä on ihan oikeat kirurgit ja lääkärit tekemässä. Haavojen paranemista seurataan ja määrätään kipulääkitys. Ihan kuin missä tahansa muussakin leikkauksessa. Siinä tulee olemaan tiimi takana, en minä ole yksin senkään asian kanssa.

Kyllä sitä on käynyt läpi kaikkia ajatuksia, koska keho on kuitenkin asia mistä haluaa pitää hyvää huolta. Jotenkin jännästi on myös paine siitä, kun mulla on "naisen keho", että ei kai joku luule että leikkauksiin hakeutuminen olisi jokin kannanotto esimerkiksi ylipäätään naiseuteen tai naisellisuuteen. On ollut joku paine siitä, että voiko koko naissukupuoli suuttua minulle. Enhän minä voi ottaa kantaa kenenkään toisen sukupuoleen enkä kehoon. Otan kantaa vain minun omaan sukupuoleeni ja päätän itse mitä siihen kuuluu. Päätän itse myös omasta kehostani, en kaikkien maailman naisten kehoista. Kaikki miten kehoni näen ja mitä muutoksia siihen haluan, on oma henkilökohtainen juttu. En ole vastuussa kenenkään naisen kehonkuvasta. Tällaisia kaikkea sitä käy läpi. 

Vaikka leikkaukset tuovat sen radikaalimman ulkonäön muutoksen niin se on lopulta vain viimeinen silaus verrattuna niihin henkisiin juttuihin mitä pään sisällä käy läpi. Olen oppinut kantapään kautta sen, että täällä netissä ei kannata mennä lukemaan mitään kommentteja mistään. Jos on somessa jaettu joku juttu jostain transihmisestä, niin siellä on aina muutamia ihan älyttömiä kommentteja. Ne on niin hirveitä kommentteja, että aivan turhaan lähden mieltäni sellasista pahoittamaan, tai niitä edes lukemaan. Kun itse tiedän mistä transihmisyydessä on kyse. Mutta on se vaan hassua mitä ennakkoluuloja transihmisistä on. Kommentoidaan niin herkästi ja sanotaan vaikka sun mitä. Mutta annappa olla jos yhdenki tällasen ennakkoluuloisen ihmisen kohtaan. Jos olen jonkin aikaa tekemisissä siinä ja hän toteaakin että viihtyy mun kanssa. Sitten jossain vaiheessa sanon mikä olen, niin se on mielenkiintoista. Ei sitä vaan ihminen voi sanoa toiselle ihmiselle suoraan kaikkea, varsinkin jos vähän jo tutustunut ja olen osoittautunut mukavaksi tyypiksi. Ja jos niitä ennakkoluuloja joku pystyy lataamaan päin naamaa niin sillon se on jo ihan varmaa ettei oo vaivan arvoinen ihminen. Jotenkin vain tuntuu että mun nykyinen habituskin aika lailla jo etukäteen kertoo jotain toisille. 

Kyllä mulle on nykyään tärkeää se miten mä itse käyttäydyn. Haluan käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti. Vaikkei sillä olisikaan jollekkin ihmiselle merkitystä, minulle sillä on merkitystä. Minulle on ihan sama vaikka joku käyttäytyisi huonosti, kunhan itse käyttäydyn hyvin ja asiallisesti. Sen tietää jokainen itse milloin on ollut asiaton ja milloin asiallinen. Ja kumpi sitten paremmalta tuntuu. Mutta en minä siltikään tulevaisuudessa aio olla mikään loputtoman kiltti itseni kustannuksella. Kyllä minä puoleni aion pitää. Se parantaa elämänlaatua että osoittaa sen, ettei katso yhtään sitä varpaille astumista. 

Haluan pystyä samantien sanomaan asioista, en halua jäädä aina yksin niitä miettimään. Tuo on asia missä on tekemistä, koska mä olen oppinut tekemään juuri noin. Se on ollut mulle se lähtökohta. Sen kun saa karsittua niin hyvä juttu. 

 

 

 

Kun mun luona tulee käymään mulle tärkeitä ihmisiä, huomaan että mä järjestelen paikat tarkoituksella niin että korostan niitä asioita mitkä kertoo minusta ja häivytän tai piilotan asioita mitkä eivät. Olen tehnyt sen tarkoituksella. Koska kyse on siitä että haluan kertoa kuka olen. Että he voivat tehdä havaintoja isoista ja pienemmistä asioista. 

Minä en tiedä miksi mä olen ollut niin lamaantunut omasta kämpästä. Mä en ole kyennyt luopumaan asioista, tai on ollut jotenkin hirveän stressaavaa ja vaikeaa ajatella miten paljosta vielä pitäisi ja haluaisi luopua. Oma kämppä on ahdistanut ja mä olen yrittänyt siihen kahta erilaista keinoa: viettämällä siellä paljon aikaa ja viettämällä siellä vain vähän aikaa. Mutta kun asiat ei muutu kummallakaan keinolla. Se ei muutu sillä että lamaantuu. Pitää siivota ja siivota. Etsiä uusi tyyli. Tehdä asiat sellaisiksi ettei ole vaikea enää kutsua ihmisiä käymään, järkätä asiat niin että ei ole mitään juttuja mitä ei kenenkään halua näkevän. Ne kaikki häiritsee mieltä ja ne painaa kun tietää että olisi vielä sekin ja sekin tuolla kaapissa. Ihankuin mä en olisi uskaltanut edes ajatella tai avata kaappeja ja tarttua toimeen. Ja ei ne ole mitään kummoisia asioita. Jokaisella varmaan on joku juttu millä ei tee yhtään mitään ja mitä aina on vaan säilyttäny. Ja niitä papereita ja jotain vanhoja koulujuttuja. Ehkä tässä on kyse siitäkin että ei uskalla luopua koska ei vielä tiedä mitä tulee tilalle. Tähän liittyy henkinen puoli. Jos luovun tästä ja tästä entisestä minä-kuvasta, mitä tulee tilalle? Vai jääkö jäljelle vain tyhjää? Pitää uskaltaa luopua menneestä monella tapaa. Koska kyllä se helpottaa ja selkeyttää. 

Siitä voi ottaa jo vähän suuntaa, kun tietää edes jotain siitä, mitä puolia itsessään haluaa näyttää lähimmille ihmisille. Kun sitä kerrottavaa on mulla ollut aina ja paljon, muttei ole löytänyt oikeita keinoja siihen. 

Ne jotka mun kanssa on olleet tekemisissä, tietää että mä olen harrastanut jos jonkinlaista harrastusta. Mä olen ollut hyvin monipuolinen. Nykyään en halua revetä sen seitsemään suuntaan. Riittää että on se 1-2 harrastusta ja niiden pitää olla jotain, en vielä tiedä mihin haluan syventyä. Mutta sen pitää olla minua. Eikä kaiken tarvitse olla sitä urheilua. 

Kyllä mä olen menneisyydessä jatkanut jotain harrastusta vain siksi että joku muu odottaa sitä. Esimerkiksi harrastuksen vetäjä tai muut ihmiset siellä. Tai jos mä olen yhdellekkin ihmiselle sanonut että mä olen alkanut harrastaa sitä jotain, niin on tuntunut siltä etten voi muka lopettaa sitä siksi että mä olen jollekkin sanonut aloittaneeni sen. Ei hirveän motivoivia syitä harrastaa. Mä olen tuntenut paineita siitä, että MINUN PITÄÄ TIETÄÄ mitä haluan. Ja olen mä halunnutkin tietää, mutten oikeasti ole tiennyt. Ja mä olen ajatellut jotenkin niin että pitkäjänteisyydellä ja joka suuntaan repeämisellä todistellaan sitä, että tietää mitä haluaa. 

Mutta eihän sille voi mitään jos ei tiedä mitä haluaa, eikä ole edes tiennyt kuka on. Se on ollut mulle melko kipeä asia. Kun tuntuu että osalla ihmisistä on ollut jo selvät sävelet, ja mä olen ollut ihan hakoteillä. Siinä on ihan oikeasti tuntenut oikeaa epätoivoa ja pelkoa. Se on selkäpiitä karmiva tunne. Aavemaista, jos ei tiedä kuka on. Siinä miettiikin jossain vaiheessa että onko olemassa, onko elämä näytelmää, tuntevatko muut näin. Siinä on tyhjä olo, ja se voi iskeä aivan ykskaks. Vaikka kuinka olisi ollut menossa kokoajan, mutta sitten tulee yksinäinen hetki ja se tyhjyys iskee tajuntaan niin hirviällä jysähdyksellä että siinä tulee vaan mieleen ettei tässä elämässä ole mitään mieltä. On tullut sellainen olo että ei kukaan minua tunne, minun tekemisilläni ei ole loppujen lopuksi merkitystä missään mielessä. Siinä tulee olo että kuvittelee totuutena sellaisen asian, ettei minusta kukaan aidosti pidä, enkä minä edes osaa olla sellainen kuka olen, vaikeahan se on jos ei tiedä kuka on. Vaikeahan kenenkään minusta on pitää jos en edes itse tiedä minkälainen on aito minä. Vaikeahan minun on aidosti pitää muista, jos minä en osaa omalla tavallani näyttää sitä. Jos minä en osaa kertoa mitään muuta kuin vääriä asioita itsestäni. Minusta on tuntunut siltä että mä valehtelen kokoajan, enkä mä ole tiennyt siihen syytä. Että mä valehtelen elämälläni ja olemisellani. Se on tuntunut ihan äärettömän pahalta, koska en ole ikinä halunnut valehdella tahallani. En ole vain osannut olla se kuka olen, koska en ole aina tiennyt. 

Siinä on niin monen vuoden pahat olot tästä asiasta. Niin monet vuodet sisintä kalvanut. Niin monet vuodet on tuntenut itsensä vain pahaksi ihmiseksi, koska ei ole voinut olla hyvä, koska ei ole ollut aito eikä totta. Ja se yksinäisyys tämän asian kanssa, se hirveä yksinäisyys. Ja se että en ole ollut aito, on näkynyt myös ihan täysin ihmissuhteissa. Mä olen satuttanut toisia ihmisiä sellaisella tavalla, ja sanonut sellaisia asioita, joita minä en ikinä, IKINÄ sanoisi tai tekisi nykyisissä ja tulevissa ihmissuhteissa. Ja mä en ole edes aina tajunnut sitä miten mä olen satuttanut. Mä en itse asiassa edes silloinkaan jos toinen on sanonut asiasta, mä en ole silloinkaan todella tajunnut asiaa. Mä en ole edes kunnolla katunut joitakin asioita, enkä kunnolla, vilpittömästi ollut pahoillani. Mä en ole tehnyt elettäkään korjatakseni joitain vaurioita. Ennen kaikkea, mä en ole ottanut vastuuta omista teoista ja sanoista. Mä olen jopa odottanut että joku toinen ottaa niistä vastuun. Maailma, minä ja mun elämä ja muut ihmiset ovat olleet mulle epätodellinen. Mä olen suorastaan halveksinut ihmistä, joka loukkaantuu jostakin. Minä olen ajatellut itse niin, että mä en loukkaannu ikinä mistään. Että minä kestän kaiken, ja sekin on ollut vain sitä että olen sulkenut todellisen maailman pois minusta. Ei minua ole mikään satuttanut koska en ole ollut minä. Kaikki vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei minkäänlaista reagointia kunnolla mihinkään minun puolelta. Koska mä olen tuntenut ja kokenut ettei se reagointi asioihin mitään auta. Olen siis ajatellut niin että ansaitsen kaikki pahat sanat ja teot ja minulla ei ole mitään oikeuksia puolustaa itseäni. 

Jos mulle on annettu palautetta mun käytöksestä, mä olen siitäkin suuttunut enkä ole osannut asettua toisten asemaan. Tämä siksi, koska sisällä sellainen olo ollut pitkään, ettei kukaan muukaan osaa asettua minun asemaan, että minun suuntaani tulee kokoajan niitä loukkauksia ja varpaille astumisia. Mä olen tulkinnut kaiken tämän niin, että ikäänkuin muilla olisi täysi oikeus sanoa ja tehdä mitä vain, mutta minulla ei ole oikeutta tehdä niin. Ja kun ne sellaiset loukkaukset on olleet oikeasti sellaisia, mitä cis-sukupuolinen ei näkisi loukkauksena. Niitä on ollut lukemattomia, ja ei itsekkään ole aina käsittänyt sitä, miksi jotkut asiat kuulostavat niin pahalta. Miksi on niin paha olla ihmisten kans, miksi se oleminen on ollut sitä että on pitänyt pakottaa itsensä siihen ja varautua aina siihen, ettei vain ole tarpeeksi läsnä. Koska jos on ollut liian läsnä, se on satuttanut paljon enemmän. Kun ihmisille kertoo kuka ja mikä on, niin oman kokemuksen mukaan ihmiset kyllä enemmän huomioivat sitä. Hassua, tavallaan mä olen yhtäaikaa sekä enemmän vaarassa että enemmän turvassa, kun olen avoimesti trans. 

On kiva että oon nyt osannut rauhoittaa mun elämäni. Rauhoittaa sen kaikilta ulkoapäin tulevilta odotuksilta. Rauhoittaa sen esimerkiksi parisuhteilta ja miltään säädöltä, koska se on monimutkainen asia mulle ja en voi mitenkään odottaa itseltäni liikoja, en mitenkään voi olettaa että kaikki niihin liittyvät kokemukseni yhtäkkiä muuttuisivat jonkinlaiseksi toisenlaiseksi. Kyllä se asia on mulle selkiytynyt että ne ongelmat ovat vain pysyviä. Asiat mitkä toiselle ovat yksinkertaisia ja itsestäänselvyyksiä, eivät mulle ole sitä. Ne asiat voivat ihan oikeasti loukata mua sekä henkisesti että fyysisesti. Mä en voi uskoa nykyään sitä, että mä olen joskus suostunut sellaiseen. Niistä asioista johtuvat viha ja kauna on osittain vieläkin käsittelemättä, koska on niin vaikeaa palata niihin asioihin. Lisäksi olen tuntenut että mun odotetaan olevan suhteessa, ja siksi olen ollut vihainen siitä koska se on tarkoittanut sitä että toiset haluavat mulle pahaa. Ihankuin toiset haluaisivat laittaa mut sellaisten ongelmien äärelle, joita mä en ole osannut käsitellä. 

Nyt on kyllä hyvä että vaikkei ihan tarkalleen ole muodostunut sitä kuvaa itsestä, niin kyllä jotain suuntaa jo on. Ja identiteetti on tiedossa, siinä on jo hyvä pohja. Jännää rakentelua tämmönen. Yhtäkkiä saattaa tajuta jotai ku kirkkaalta taivaalta, välillä taas saattaa olla pitkä kausi että junnaa paikallaan eikä oikeen tiiä miten siitä edistyy. Mutta kyllä tämä ihmissuhteissa näkyy, se näkyy totuutena. Se näkyy siinä kun toinen katsoo mua, se näkee mut. Kun mä voin olla rauhallisena siinä. Kun mä voin katsoa silmiin. Kun mun ei tarvitse ketään paeta. Kun minua ei enää paeta. 

Mä tiedän jo paljon asioita. Mutta kaikkea en tiedä vielä, eikä minun pidäkkään kaikkea kerralla tietää. Ei minun tarvitse kenellekkään todistaa että tietäisin mitä haluan. Joistain asioista voin aivan hyvin sanoa että mulla ei ole hajuakaan mitä ajattelen tuosta asiasta, kun en tiedä. Ei elämä ja ihminen ole koskaan tuosta noin vain valmis. Pääasia on se etten enää tunne valehtelevani mistään. En elämälläni enkä olemisellani.