Kun mun luona tulee käymään mulle tärkeitä ihmisiä, huomaan että mä järjestelen paikat tarkoituksella niin että korostan niitä asioita mitkä kertoo minusta ja häivytän tai piilotan asioita mitkä eivät. Olen tehnyt sen tarkoituksella. Koska kyse on siitä että haluan kertoa kuka olen. Että he voivat tehdä havaintoja isoista ja pienemmistä asioista. 

Minä en tiedä miksi mä olen ollut niin lamaantunut omasta kämpästä. Mä en ole kyennyt luopumaan asioista, tai on ollut jotenkin hirveän stressaavaa ja vaikeaa ajatella miten paljosta vielä pitäisi ja haluaisi luopua. Oma kämppä on ahdistanut ja mä olen yrittänyt siihen kahta erilaista keinoa: viettämällä siellä paljon aikaa ja viettämällä siellä vain vähän aikaa. Mutta kun asiat ei muutu kummallakaan keinolla. Se ei muutu sillä että lamaantuu. Pitää siivota ja siivota. Etsiä uusi tyyli. Tehdä asiat sellaisiksi ettei ole vaikea enää kutsua ihmisiä käymään, järkätä asiat niin että ei ole mitään juttuja mitä ei kenenkään halua näkevän. Ne kaikki häiritsee mieltä ja ne painaa kun tietää että olisi vielä sekin ja sekin tuolla kaapissa. Ihankuin mä en olisi uskaltanut edes ajatella tai avata kaappeja ja tarttua toimeen. Ja ei ne ole mitään kummoisia asioita. Jokaisella varmaan on joku juttu millä ei tee yhtään mitään ja mitä aina on vaan säilyttäny. Ja niitä papereita ja jotain vanhoja koulujuttuja. Ehkä tässä on kyse siitäkin että ei uskalla luopua koska ei vielä tiedä mitä tulee tilalle. Tähän liittyy henkinen puoli. Jos luovun tästä ja tästä entisestä minä-kuvasta, mitä tulee tilalle? Vai jääkö jäljelle vain tyhjää? Pitää uskaltaa luopua menneestä monella tapaa. Koska kyllä se helpottaa ja selkeyttää. 

Siitä voi ottaa jo vähän suuntaa, kun tietää edes jotain siitä, mitä puolia itsessään haluaa näyttää lähimmille ihmisille. Kun sitä kerrottavaa on mulla ollut aina ja paljon, muttei ole löytänyt oikeita keinoja siihen. 

Ne jotka mun kanssa on olleet tekemisissä, tietää että mä olen harrastanut jos jonkinlaista harrastusta. Mä olen ollut hyvin monipuolinen. Nykyään en halua revetä sen seitsemään suuntaan. Riittää että on se 1-2 harrastusta ja niiden pitää olla jotain, en vielä tiedä mihin haluan syventyä. Mutta sen pitää olla minua. Eikä kaiken tarvitse olla sitä urheilua. 

Kyllä mä olen menneisyydessä jatkanut jotain harrastusta vain siksi että joku muu odottaa sitä. Esimerkiksi harrastuksen vetäjä tai muut ihmiset siellä. Tai jos mä olen yhdellekkin ihmiselle sanonut että mä olen alkanut harrastaa sitä jotain, niin on tuntunut siltä etten voi muka lopettaa sitä siksi että mä olen jollekkin sanonut aloittaneeni sen. Ei hirveän motivoivia syitä harrastaa. Mä olen tuntenut paineita siitä, että MINUN PITÄÄ TIETÄÄ mitä haluan. Ja olen mä halunnutkin tietää, mutten oikeasti ole tiennyt. Ja mä olen ajatellut jotenkin niin että pitkäjänteisyydellä ja joka suuntaan repeämisellä todistellaan sitä, että tietää mitä haluaa. 

Mutta eihän sille voi mitään jos ei tiedä mitä haluaa, eikä ole edes tiennyt kuka on. Se on ollut mulle melko kipeä asia. Kun tuntuu että osalla ihmisistä on ollut jo selvät sävelet, ja mä olen ollut ihan hakoteillä. Siinä on ihan oikeasti tuntenut oikeaa epätoivoa ja pelkoa. Se on selkäpiitä karmiva tunne. Aavemaista, jos ei tiedä kuka on. Siinä miettiikin jossain vaiheessa että onko olemassa, onko elämä näytelmää, tuntevatko muut näin. Siinä on tyhjä olo, ja se voi iskeä aivan ykskaks. Vaikka kuinka olisi ollut menossa kokoajan, mutta sitten tulee yksinäinen hetki ja se tyhjyys iskee tajuntaan niin hirviällä jysähdyksellä että siinä tulee vaan mieleen ettei tässä elämässä ole mitään mieltä. On tullut sellainen olo että ei kukaan minua tunne, minun tekemisilläni ei ole loppujen lopuksi merkitystä missään mielessä. Siinä tulee olo että kuvittelee totuutena sellaisen asian, ettei minusta kukaan aidosti pidä, enkä minä edes osaa olla sellainen kuka olen, vaikeahan se on jos ei tiedä kuka on. Vaikeahan kenenkään minusta on pitää jos en edes itse tiedä minkälainen on aito minä. Vaikeahan minun on aidosti pitää muista, jos minä en osaa omalla tavallani näyttää sitä. Jos minä en osaa kertoa mitään muuta kuin vääriä asioita itsestäni. Minusta on tuntunut siltä että mä valehtelen kokoajan, enkä mä ole tiennyt siihen syytä. Että mä valehtelen elämälläni ja olemisellani. Se on tuntunut ihan äärettömän pahalta, koska en ole ikinä halunnut valehdella tahallani. En ole vain osannut olla se kuka olen, koska en ole aina tiennyt. 

Siinä on niin monen vuoden pahat olot tästä asiasta. Niin monet vuodet sisintä kalvanut. Niin monet vuodet on tuntenut itsensä vain pahaksi ihmiseksi, koska ei ole voinut olla hyvä, koska ei ole ollut aito eikä totta. Ja se yksinäisyys tämän asian kanssa, se hirveä yksinäisyys. Ja se että en ole ollut aito, on näkynyt myös ihan täysin ihmissuhteissa. Mä olen satuttanut toisia ihmisiä sellaisella tavalla, ja sanonut sellaisia asioita, joita minä en ikinä, IKINÄ sanoisi tai tekisi nykyisissä ja tulevissa ihmissuhteissa. Ja mä en ole edes aina tajunnut sitä miten mä olen satuttanut. Mä en itse asiassa edes silloinkaan jos toinen on sanonut asiasta, mä en ole silloinkaan todella tajunnut asiaa. Mä en ole edes kunnolla katunut joitakin asioita, enkä kunnolla, vilpittömästi ollut pahoillani. Mä en ole tehnyt elettäkään korjatakseni joitain vaurioita. Ennen kaikkea, mä en ole ottanut vastuuta omista teoista ja sanoista. Mä olen jopa odottanut että joku toinen ottaa niistä vastuun. Maailma, minä ja mun elämä ja muut ihmiset ovat olleet mulle epätodellinen. Mä olen suorastaan halveksinut ihmistä, joka loukkaantuu jostakin. Minä olen ajatellut itse niin, että mä en loukkaannu ikinä mistään. Että minä kestän kaiken, ja sekin on ollut vain sitä että olen sulkenut todellisen maailman pois minusta. Ei minua ole mikään satuttanut koska en ole ollut minä. Kaikki vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei minkäänlaista reagointia kunnolla mihinkään minun puolelta. Koska mä olen tuntenut ja kokenut ettei se reagointi asioihin mitään auta. Olen siis ajatellut niin että ansaitsen kaikki pahat sanat ja teot ja minulla ei ole mitään oikeuksia puolustaa itseäni. 

Jos mulle on annettu palautetta mun käytöksestä, mä olen siitäkin suuttunut enkä ole osannut asettua toisten asemaan. Tämä siksi, koska sisällä sellainen olo ollut pitkään, ettei kukaan muukaan osaa asettua minun asemaan, että minun suuntaani tulee kokoajan niitä loukkauksia ja varpaille astumisia. Mä olen tulkinnut kaiken tämän niin, että ikäänkuin muilla olisi täysi oikeus sanoa ja tehdä mitä vain, mutta minulla ei ole oikeutta tehdä niin. Ja kun ne sellaiset loukkaukset on olleet oikeasti sellaisia, mitä cis-sukupuolinen ei näkisi loukkauksena. Niitä on ollut lukemattomia, ja ei itsekkään ole aina käsittänyt sitä, miksi jotkut asiat kuulostavat niin pahalta. Miksi on niin paha olla ihmisten kans, miksi se oleminen on ollut sitä että on pitänyt pakottaa itsensä siihen ja varautua aina siihen, ettei vain ole tarpeeksi läsnä. Koska jos on ollut liian läsnä, se on satuttanut paljon enemmän. Kun ihmisille kertoo kuka ja mikä on, niin oman kokemuksen mukaan ihmiset kyllä enemmän huomioivat sitä. Hassua, tavallaan mä olen yhtäaikaa sekä enemmän vaarassa että enemmän turvassa, kun olen avoimesti trans. 

On kiva että oon nyt osannut rauhoittaa mun elämäni. Rauhoittaa sen kaikilta ulkoapäin tulevilta odotuksilta. Rauhoittaa sen esimerkiksi parisuhteilta ja miltään säädöltä, koska se on monimutkainen asia mulle ja en voi mitenkään odottaa itseltäni liikoja, en mitenkään voi olettaa että kaikki niihin liittyvät kokemukseni yhtäkkiä muuttuisivat jonkinlaiseksi toisenlaiseksi. Kyllä se asia on mulle selkiytynyt että ne ongelmat ovat vain pysyviä. Asiat mitkä toiselle ovat yksinkertaisia ja itsestäänselvyyksiä, eivät mulle ole sitä. Ne asiat voivat ihan oikeasti loukata mua sekä henkisesti että fyysisesti. Mä en voi uskoa nykyään sitä, että mä olen joskus suostunut sellaiseen. Niistä asioista johtuvat viha ja kauna on osittain vieläkin käsittelemättä, koska on niin vaikeaa palata niihin asioihin. Lisäksi olen tuntenut että mun odotetaan olevan suhteessa, ja siksi olen ollut vihainen siitä koska se on tarkoittanut sitä että toiset haluavat mulle pahaa. Ihankuin toiset haluaisivat laittaa mut sellaisten ongelmien äärelle, joita mä en ole osannut käsitellä. 

Nyt on kyllä hyvä että vaikkei ihan tarkalleen ole muodostunut sitä kuvaa itsestä, niin kyllä jotain suuntaa jo on. Ja identiteetti on tiedossa, siinä on jo hyvä pohja. Jännää rakentelua tämmönen. Yhtäkkiä saattaa tajuta jotai ku kirkkaalta taivaalta, välillä taas saattaa olla pitkä kausi että junnaa paikallaan eikä oikeen tiiä miten siitä edistyy. Mutta kyllä tämä ihmissuhteissa näkyy, se näkyy totuutena. Se näkyy siinä kun toinen katsoo mua, se näkee mut. Kun mä voin olla rauhallisena siinä. Kun mä voin katsoa silmiin. Kun mun ei tarvitse ketään paeta. Kun minua ei enää paeta. 

Mä tiedän jo paljon asioita. Mutta kaikkea en tiedä vielä, eikä minun pidäkkään kaikkea kerralla tietää. Ei minun tarvitse kenellekkään todistaa että tietäisin mitä haluan. Joistain asioista voin aivan hyvin sanoa että mulla ei ole hajuakaan mitä ajattelen tuosta asiasta, kun en tiedä. Ei elämä ja ihminen ole koskaan tuosta noin vain valmis. Pääasia on se etten enää tunne valehtelevani mistään. En elämälläni enkä olemisellani.